Midä karjalazus minul merkiččöy?

Raija Pyöli: Midä karjalazus minul merkiččöy?

P1110612Jogahizel siirdokarjalazel on oman jyttyine karjalazus, kudai puaksuh perustuu vieroh libo kieleh. Kannaksen karjalazil on oma murreh da rajakarjalazil oma karjalan kieli omine murdehineh. Roinduperähäi ristikanzal tavallizesti sanelou hänen muamankielen. Minuu on čakattu, ku liijakse suvaičen oman koin kieldy, livvii. Sih on ihan prostoi selličys: minun karjalazus on salmilazuttu, voin sanuo: olen sadaprotsentallizesti salmilaine – mollembat minun vahnembat da kai rodn’at ollah salmilazet.

Omua livvin kieldy en ni pie murdehennu, a kielenny. Sehäi oli Salmis läs kaiken rahvahan puhuttu kieli; sidä tänäpäi ei vaigu paista, a vie lugietah da kirjutetahgi – kielen normat ollah valmehennu. Livvii olen suannuh kuulta da ellendiä jo lapsuskois Pohjas-Savos, a pagizemah rubein myöhä, 1990-luvun allus, konzu oman tutkimusruavon täh rubein kävelemäh rajantagazes Karjalas. Net matkat annettih minul vauhtii kielen elavumizeh. Pagizutin livvikkölöi sil vähäzel kielenellendyksel, min mustin omas koispäi. Äijyvähä sanastu pidi ottua ven’aspäi, enimät alguperäzet oldih jo unohtunnuot. Sit rubein lugemah. Luvin kai, mi vai käzih puutui livvikse painettuu. Petroskois ilmah piästetty Oma Mua -lehti rodih suureh tarbeheh. Lopuskal vie rohkenin opitella kirjuttamistu livvikse. Tiettäväine, puaksuh edeh tulou vie nygöigi mostu sanastu da kieliopillistu rakendehtu, kuduanke sormi menöy suuh, no passibo Jumalal, meil löydyy jo abuo oppimaterjualois. Livvin kieli on andanuh minulleni vuozi vuvvel uuttu perspektiivua da rikkahuttu elokseh.

No kuibo sit meijän kielen tulii aigu? Net rajakarjalazet, kuduat pal’l’ahin jalloin käveltih evakkomatku, ollah jo enimyölleh mendy tuonilmazih. A kieli kogonah ei ole hävinnyh heijän ker. Erähät heis ollah jätetty viritys omah kieleh perindökse lapsilleh da bunukoilleh. Tämän perindön suajien varas on meijän kielen elbymine. Pidäy vai kerätä yhteh moizet, kel on hos tahto pidiä hengis omua kieldy. Mostu ristikanzua löydyy kielikursiloil, karjalazien tapahtumis da seminuarois, matkoil, internetasgi. Toine dielo on, kui suaha heijän mielenkiindo kazvamah tovellizekse, aktiivizekse ruadamizekse kielen hyväkse.

Yksi toven hyvä ajatus olis ellendiä, gu meijän kieli ei ole muzeih libo haudah lykättävy, a ihan täh päiväh pädii kommunikatsien välineh. Heitäkkiä tyhjy kielen väheksyndy – emmohäi elä voinanjälgehizii aigoi, konzu oma kieli pidi peittiä, a Jeuroppu-aigua! Kaikil meil karjalazil on oigevus omah kieleh da kul’tuurah.

Mitä karjalaisuus minulle merkitsee?

Jokaisella siirtokarjalaisella on omanlaisensa karjalaisuus, joka usein perustuu uskontoon tai kieleen. Kannakselaisilla on oma murteensa ja rajakarjalaisilla oma karjalan kieli murteineen. Tavallisestihan ihmisen syntyperä sanelee hänen äidinkielensä. Minua on moitittu siitä, että korostan liiaksi oman kotini kieltä, livviä. Siihen on yksinkertainen selitys: minun karjalaisuuteni on salmilaisuutta, voin sanoa olevani sataprosenttisesti salmilainen – molemmat vanhempani ja kaikki sukulaiseni ovat salmilaisia.

Omaa livvin kieltä en edes pidä murteena, vaan kielenä. Sehän oli Salmissa lähes kaikkien puhuma kieli; nykyään sitä ei vain puhuta, vaan myös luetaan ja kirjoitetaan – kielen normit ovat valmiina. Livviä olen saanut kuulla ja ymmärtää jo lapsuudenkodissani Pohjois-Savossa, mutta puhumaan aloin myöhään, 1990-luvun alussa, jolloin oman tutkimustyön takia aloin kulkea rajantakaisessa Karjalassa. Ne matkat vauhdittivat kieleni elpymistä. Haastattelin livvikköjä sillä vähäisellä kielitaidolla, jonka muistin kodistani. Varsin paljon sanoja piti ottaa venäjästä (jota olin opiskellut), useimmat alkuperäiset olivat jo unohtuneet. Sitten rupesin lukemaan. Luin kaiken livviksi painetun, minkä vain sain käsiini. Petroskoissa julkaistu Oma Mua -lehti tuli suureen tarpeeseen. Lopulta vielä rohkenin kokeilla kirjoittamista livviksi. Tietysti eteen tulee vielä nykyäänkin sellaisia sanoja ja kieliopillisia rakenteita, joiden kanssa sormi menee suuhun, mutta Luojan kiitos, meillä löytyy jo apua oppimateriaaleista. Livvin kieli on antanut minulle elämääni vuosi vuodelta uutta näköalaa ja rikkautta.

Nyt me karjalaiset olemme kai vähenemässä. Ne karjalaiset, jotka kävelit evakkomatkansa paljain jaloin, ovat jo enimmäkseen menneet tuonilmaisiin. Mutta kieli ei ole mennyt heidän mukanaan. Jotkut heistä ovat jättäneet innostuksen omaan kieleen perinnöksi lapsilleen ja lastenlapsilleen. Tämän perinnön saaneiden varassa on kielemme elpyminen. Pitäisi vain kerätä yhteen sellaiset, joilla on edes tahtoa pitää hengissä kieltään. Heitä löytyy kielikursseilta, karjalaisten tapahtumista ja seminaareista, matkoilta, netistäkin. Toinen asia on, kuinka saada heidän mielenkiintonsa kasvamaan todelliseksi, aktiiviseksi toiminnaksi kielen hyväksi.

Yksi tosi hyvä ajatus olisi ymmärtää, ettei kielemme ole museoon tai hautaan heitettävä, vaan aivan tähän päivään käypä kommunikaation väline. Lopettakaa turha kielen väheksyminen – emmehän nyt elä sodanjälkeisiä aikoja, jolloin oma kieli piti salata, vaan EU-aikaa! Kaikilla meillä karjalaisilla on oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin.

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s